Sitten kun...

10.11.2019

...olen (__________).

Tuohon lauseeseen voit tiivistää uskomuksesi itsestäsi. Uskomuksesi ja arvosi luovat todellisuutesi ja käyttäytymisesi. Usko pois tai et, eikä aina kannatakkaan heti uskoa. 

Kuitenkin ylläoleva on totta. Jos elät elämääsi "sitten kun" näkökulman kautta, et välttämättä koskaan tule eläneesi tässä hetkessä täysin läsnäolevana ja elämääsi tulee aina värittämään päätökset, jotka on tehty mielentilassa "sitten kun".

Jos olisin itse vuonna 2015 jatkanut edelleen samassa ajattelumaailmassa, samojen ajatusten seassa, en löytäisi itseäni juuri tästä. Neljä vuotta sitten heräsin. Vihdoin älysin, mitä Albert Einstein tarkoitti sanoessaan "The definition of insanity is doing the same thing over and over again, but expecting different results.". Jeesus, että kolahti. Mutta samalla se oli vasta alkusoittoa. 

Kun tein päätöksen muutoksesta ja aloin vaihtamaan mindsettiä, en pystynyt edes kuvittelemaan mitä tuo päätös kuljettaa eteen. Elämäni oli tasaista, näennäisesti hyvää, mutta silti koin tyhjyyttä. Sisälläni ammotti aukko, joka kasvoi hitaasti. Päätin lopettaa itselleni valehtelemisen, selittelemisen ja aloin elää. Haaveilin matkustelemisesta, paikkojen näkemisestä. Aloin uskomaan, että minusta on enemmän. Vuonna 2015 tapahtui paljon mahtavia asioita, yksi suuntaatekevistä tapahtumista oli naisten amerikkalaisen jalkapallon Euroopanmestaruuskisamatka Espanjan auringon alle.

Muistan kaikki ne epävarmat tuntemukset, jotka itselleni turnausreissulla loin. "Olenko riittävän hyvä". Turnauksen ensimmäinen peli meni mielestäni penkin alle, enkä lisäksi ollut alottavassa kokoonpanossa. Muistan silloisen joukkueeseen kuuluneen, samassa seurajoukkueessa pelaavan tyypin kanssa pohtineen, että meidät on valittu joukkueeseen "omina itsenämme" ja sitä ne (valmentajat) juuri haluavat. Päätin tietoisesti olla välittämättä vittuakaan siitä pärjäänkö sellaisena kuin olen jonkun toisen maailmassa ja annoin vain palaa. Nautin reissusta, katselin paikkoja ja ihmisiä, treenasin hyvällä fiiliksellä. Kun seuraava peli turnauksessa oli vuorossa, olin iloinen ja luottavainen, sillä ymmärsin että olen jo täällä, enää ei tarvitse "näyttää kenellekkään mitään", enkä tietenkään vieläkään ollut aloittavassa kokoonpanossa ja se edelleen hiersi, mutta tällä kertaa en antanut sen häiritä.

Pelasin uskomattoman hyvin, se määrä mitä olin kentällä, merkitsi tilastollisesti sitä, että aina kun olin kentällä tapahtui toimestani jotakin, joka aiheutti vastustajassa paljon harmaita hiuksia ja kärsimystä. Pelaan puolustuksen linjassa (jos laji on tuttu), se ei ole helpoin pelipaikka ja vaatii todella paljon henkisesti sekä fyysisesti, mutta tuolloin tunsin pelaavani ensimmäistä kertaa kunnon FLOW-tunteessa ja annoin asioiden vain tapahtua. Tunsin kuinka ilo ja elämä ja ennen kaikkea koulutus ja treeni pääsi virtaamaan vapautuneesti lävitseni. Ottelun jälkeen olin tyytyväinen, tottakai! 

 Myös valmennus oli tyytyväinen. Voitimme ottelun ja etenimme turnauksen finaaliin, kamppailemaan Euroopan mestaruudesta. Tunsin riemua. Seuraavissa treeneissä valmennus ilmoitti aloituskokoonpanon finaaliottelussa ja vihdoin nimeni oli rosterissa. Tein jotain eritavalla kuin ennen ja siitä seurasi välittömästi palkinto, mistä olin haaveillut koko turnauksen ajan. Tämä hetki oli haastava, sillä samalla kun itse pääsin parrasvaloihin, joutui minun sijaan joku toinen miettimään omia valintojaan. En voinut avoimesti tuulettaa, sillä olisi hyvin epäkunnioittavaa tätä toista henkilöä kohtaan, sillä hän joutuu nyt siihen osaan, missä penkkiä pääsee lämmittämään ensimmäiseksi. Sisäisesti kuitenkin tuo musta aukko alkoi kuroutumaan kiinni ja luulen että naamastani loisti kuitenkin valo.

Voitimme turnauksen ja saavutimme Euroopan mestaruuden. Se oli kuitenkin pieni voitto verrattuna siihen saavutukseen, minkä tein itseni kanssa. On sanomattakin selvää, että urheilijan uralla Euroopan mestaruun on kova ja harvinainen saavutus, se mikä siihen johti omalla kohdallani on selkeää minulle. Voisiko sen toistaa? Voisi, sillä naiset ottivat uudelleen Euroopan mestaruuden itselleen tänä vuonna. Tällä kertaa siihen vaadittiin jotain muuta, enkä itse ollut edes rosterissa ja sekin johtuu siitä, että olen joutunut rakkaan lajin pelaamisen lopettamaan olkapään väkivaltaisen sijoiltaanmenon seurauksena.

Se mitä tällä tarinalla haluan kertoa, on se että kannattaa edes yrittää. Kannattaa huomata mikä asia on jo hyvin ja mitä olet tehnyt saavuttaaksesi tämän hetken. Kaikki aikaisemmat päätökset ovat tuonet sinut tähän pisteeseen. Haluatko muutoksen vai haluatko jatkaa samaa? Muutos saavutetaan aina toisesta mindsetistä kun "sitten kun". Jos olisin sanonut itselleni tuolla turnauksessa että "sitten kun valmennus on valmis laittamaan minut kentälle, se tapahtuu" olisin antanut kaikki voimani ja valtani pois, vaikka juuri minulla oli avaimet omissa käsissäni vaikuttaa tuohon hetkeen. Typeryyttä olisi ollut siitä vain haaveilla, ilman sen eteen tehtävää työtä. Typeryyttä olisi ollut vain uskoa että samoilla ajatuksilla ja käyttäytymisillä saan uuden lopputuloksen.